Globalisaatio - puolesta ja vastaan
Muistiinpanoja David Heldin ja Anthony Mc Grewn kirjasta.

Tutkijat ovat erimielisiä siitä, onko globalisaatio lainkaan mikään uusi, iso ja merkittävä ilmiö. Joidenkin mukaan koko globalisaatio on oikeastaan vain amerikkalaistumista. Poliitikon ei välttämättä tarvitse ottaa osaa tähän kiistaan, sillä globalisaatiokeskustelu joka tapauksessa on iso ja merkittävä aikamme ilmiö.

Puolueen ja puoluetoimijan näkökulmasta olennainen kysymys globalisaatiossa on se, mikä on valtion merkitys - valtio on kuitenkin puoluepoliitikon merkittävin toiminnan kenttä ja vihreänkin väen maailmanparannuksen väline.

Kun taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset toimet yhä useammin ulottuvat alueiden ja kansallisvaltioiden rajojen yli, modernin valtion perustavana oleva alueellisuuden periaate kyseenalaistuu. Taitava puolue osaa operoida kansallisvaltioiden rajojen yli, mutta myös valtiota hyväkseen käyttäen. Globaalisuus on vihreiden vahvuus, olkoon se myös tavaramerkki.

Kaikesta globalisaatiosta huolimatta voi myös väittää, että 1900-luvun loppu oli modernin kansallisvaltiojärjestelmän huipentuma ja ympäri maailman 2000-luvun alussa valtiolaitosta on vain vahvistettu - ja tätähän mekin monen kehitysmaan osalta toivomme.

Valtioiden aika ei siis ole ohi. Valtio on joka tapauksessa merkittävä politiikan harjoittamisen väline. Vihreästä näkökulmasta ongelmallista on, jos valtio mielletään kokonaisuudeksi, jonka tärkein tehtävä on edistää ja puolustaa kansallisia etuja. Kai meidän mielestä esimerkiksi ulkopolitiikan tärkein tehtävä on sodan estäminen

Niille poliittisille voimille, joiden mielestä kansallisen edun politiikka on ok, ei ole mitään ongelmaa siinä, että valtiot harjoittavat valtapolitiikkaa ilman moraalista käyttäytymistä. Niin kutsutut realistit olettavat, että suvereenien valtioiden järjestelmä on väistämättä luonteeltaan anarkistinen, eikä yhteisiä pelisääntöjä ole mahdollista rakentaa. Kansainvälinen järjestys on väistämättä silloin järjestys, jonka ovat luoneet maailman mahtavimmat valtiot omien etujensa näkökulmasta. Jos näin on edes osittain, modernin ja suvereenin valtiojärjestelmän puolustaminen ei ole vihreä tavoite. Toisaalta on järkevää olettaa, että valtiot säilyvät tärkeinä toimijoina julkisia päätöksiä tehtäessä ja että siksi täytyy luoda tehokas jatkumo kansallisen ja kansainvälisen politiikanteon välille.

Valtio ei kuitenkaan ole monoliitti, vaan se on pirstaleinen politiikan teon areena, johon vaikuttavat ylikansalliset verkostot ja erilaiset sisäpoliittiset voimat. Myös kansalaisyhteiskunnan muoto ja käytännöt ovat muuttuneet, kun ylikansalliset voimat ovat tunkeutuneet sinne. Eikä kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota voi täysin toisistaan erottaa - samassa yhteiskunnassahan mokomat elävät. Politiikka on monella tapaa verkottunut ylikansallisesti. Kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä toimi vuonna 2000 47 098. Voimassa olevien kansainvälisten sopimusten määrä on huomattavasti kasvanut samoin kuin kansainvälisten hallintoelimien, mikä on muuttanut valtioiden asemaa ja tilannetta. Puhumattakaan sitten ns. talouden globalisaatiosta.

Kansallinen hallitus on siis entistä tiukemmin kytketty erilaisiin monikerroksisiin järjestelmiin ja se vaikuttaa hallituspolitiikan kansalliseen ohjailuun ja valvontaan vähintäänkin monimutkaistavasti. Myös siksi yksittäisiä ja yksinään toimivia valtioita ei voi enää pitää riittävinä poliittisina yksikköinä, kun tärkeimpiä poliittisia ongelmia ratkaistaan.

Kulttuurisesti voi olla ainakin kahta mieltä valtion, kansalaisuuden ja globalisaation kytköksistä. Kuitenkin kansakunta voi olla olemassa ilman valtiotakin, päinvastoin se on hankalampaa. Nationalismi on se liima, joka liittää valtiot ja kansakunnat toisiinsa ja tätä liimaa ainakin minä kavahdan. Nationalismin sijaan valitsen internationalismin ja tämä muuten on useimpien sotien jälkeen syntyneiden valinta. Ehkä internationalistisen identiteetin kautta myös vihreisiin voisivat identifioitua ne, joille ympäristötietoisuus ei käy yhdistäväksi tekijäksi.

Greenpeacen kaltaisten organisaatioiden suosio perustuu osittain juuri siihen, että niillä on ollut kyky osoittaa, että niiden esiin nostamat ongelmat ovat yhteisiä monille eri kansakunnille ja alueille ympäri maapallon.

Vain globaali ajattelu pystyy lopulta sopeutumaan aiempaa globaalimman aikakauden poliittisiin haasteisiin. Siitä, onko tällainen aikakausi syntymässä, tutkijat ovat erimielisiä, mutta ainakin minusta se olisi toivottavaa.

Jos uusi globaali maailmanjärjestys on syntymässä, vahvoilla ovat tietenkin ne, jotka osaavat paitsi ajatella, myös toimia globaalisti. Siis ajattele maailmanlaajuisesti - toimi maailmanlaajuisesti. Tällainen päivitys olisi vihreässä sloganisteriassa tarpeen.

Epäilijöiden mukaan yksiä yhteisiä maailmanmarkkinoita ei ole syntynyt, eikä ole syntymässä. Heidän mukaansa kaikki talous on pohjimmiltaan paikallista. Valtaosa ihmiskunnasta on yhä suljettu niin sanottujen maailmanmarkkinoiden ulkopuolelle ja valtiososialismin romahduksen jälkeenkin maailmassa kukoistavat edelleen erilliset kapitalistiset yhteiskunnalliset muodostumat, kuten eurooppalainen sosiaalidemokraattinen sekatalous, amerikkalainen uusliberaali politiikka ja Itä-Aasian kehittyvät valtiot.

Ylikansallisten yritysten valtaa ei pidä vähätellä, mutta kyllä valtiotkin ovat edelleen merkittäviä maailmantalouden toimijoita ja kaikenlaisia alueellisia talousliittoja on.

Talouden monenkeskisyys ei ole tuonut muutoksia kansainvälisen talouden hallinnollisiin periaatteisiin, sillä se on yhä alue, jossa valta kukistaa oikeuden: kansalliset edut ratkaisevat. Epäilijöiden mukaan myöskään kansainvälistä työnjakoa ei pidä liioitella. Kuulemma nykyinen kansainvälinen työnjako näyttäisi kovin tutulta myös Marxin silmissä.

Ei ole myöskään empiiristä evidenssiä sille, että globalisaatio sellaisenaan estäisi hallituksia harjoittamasta edistyksellistä tulonsiirtoihin perustuvaa veropolitiikkaa tai vaatisi hyvinvointivaltion ja vahvan sosiaaliturvan alasajoa - näin siitä huolimatta, että verokilpailua on harjoitettu.

Mikä sitten onkin syy, mikä seuraus, näyttää siltä että nykyisenlainen globalisaatio jakaa kehitysmaita voittajiin ja häviäjiin ja monikansallisten yritysten toiminnasta osittain on juontunut uutta maailmanlaajuista työnjakoa. Ongelma on siis se, että hallitukset ovat vetäneet globalisaatiosta sellaisia johtopäätöksiä, jotka ovat johtaneet verokilpailuun ynnä muuhun epäsolidaariseen politiikkaan. Mutta vaikka on paineita veronalennuksiin, pakkoraossa emme ole. Taloudelliset paineet eivät tee hallituksista tyyten voimattomia.

Nykyinen globaali hallinto on pohjimmiltaan liberaalia ja siihen on sisäänrakennettu idea, joka rakenteellisesti asettaa etusijalle pääoman edut useimpien kansakuntien ja yhteisöjen ja luonnon hyvinvoinnin kustannuksella. Globaali hallinto on kuitenkin monikerroksinen, moniulotteinen ja monien toimijoiden varaan rakentuva järjestelmä.

Ilmoittautukaamme globalisaation muovaajiksi - sillä saralla meillä on menestyksen mahdollisuudet. Suuntana olkoon se, että inhimillinen turvallisuus ja kehitys täytyy nostaa ensisijaiseksi, maailmanmarkkinoiden vaatimuksia tärkeämmäksi tavoitteeksi. Juuri voitontavoitteluun pyrkivän suurkapitalismin ohjaama länsimainen imperialismi on syypää köyhyteen ja epätasa-arvoon maailmassa, ei niinkään globalisaatio sinänsä. Globalisaatio ei saa käsitteenä sokaista meitä näkemästä, mitä ilkeyksiä valtiot puuhaavat myös talouden saralla.