etusivu linkit päiväkirja
kolumnit ja puheet valtiopäivätoimet





Väkivallan kunnia ja häpeä

Väkivalta näyttää aika kunnialliselta silloin, kun kättä pidempi on riittävän pitkä. Vaikka rautanauloilla tehostetun pesäpallomailan ja ohjuksen tuloksena on yhtälailla väkivaltainen kuolema, toinen on jotenkin hienompaa. Sitä ei kutsuta väkivallaksi.

Väkivalta naamioidaan usein eufemismien taakse. Sodassa omat eivät kuole, vaan kaatuvat. Vieraan vallan joukot puolestaan "menettävät" sotilaita. Väkivaltainen kuolema kun aina on rivoa ja kamalaa, se pitää verbaalisesti naamioida.

Minua on syyllistetty siitä, etten ole ottanut töistä vapaata maanpuolustuskurssia varten. Joskus tulee sellainen olo, että pasifistisesti ajattelevat maanpuolustuskurssin käyneet haluavat muutkin samanmieliset osaksi sitä kollektiivista häpeää, että eliittiin kuuluminen väistämättä tarkoittaa tappamisen kunniakkuuden hiljaista hyväksymistä.

Kansanedustajana minulle olisi maanpuolustuskurssia takuulla hyödyllisempää osallistua ajoittain taideterapiaan, jossa saisin primaalihuutaa kaiken aggression itsestäni ulos.

***

Kun vanhemmat pahoinpitelevät lapsiaan, sitä kutsutaan ruumiilliseksi kuritukseksi. Ikään kuin väkivalta muuttuisi toiseksi, jos väkivallan käyttäjä kokee sen oikeutetuksi! Ikään kuin joku turpakäräjille lähtenyt kokisi hakatessaan kanssakansalaista, että kylläpä minä teen tässä väärin. Ihmisillä on tarve perustella itselleen moraalisesti väärätkin tekonsa.

Lastensuojelun keskusliiton mukaan vajaa kolmannes suomalaisista on sitä mieltä, että väkivalta lastenkasvatuskeinona on hyväksyttävää, vaikka tietävät sen olevan laitonta. Vajaa viidesosa lapsettomista ilmoittaa aikovansa käyttää ruumiillista kuritusta kasvatusmenetelmänä. Miehet suhtautuvat lasten pahoinpitelyyn kasvatuksen varjolla naisia hyväksyvämmin. Uhritutkimukset osoittavat myös, että ruumiillista kuritusta todella käytetään.

Siitä huolimatta karvani nousevat pystyyn, kun puhutaan perheväkivallasta. Ikään kuin koko perhe yksissä tuumin vetäisi itseään kuonoon? Minusta olisi reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tämä on meidän yhteinen häpeämme, joka on vain kannettava.

Terminä parisuhdeväkivalta on toinen kielikukkanen, mutta se sentään pitää sisällään sen faktan, että suurin osa perheessä tapahtuvasta väkivallasta on miehen ja naisen välistä. Mutta miksi taas asiat halutaan esittää sukupuolineutraaleina? Väkivallanteoista murskaava enemmistö on miehien naisiin kohdistamaa väkivaltaa. Naisiin kohdistuva väkivalta onkin juuri sellaista, jota naiset joutuvat kokemaan nimenomaan sukupuolensa vuoksi.

Ilmiö on yleismaailmallinen. YK:n mukaan vähintään yksi kolmesta naisesta maailmassa on pahoinpidelty, pakotettu sukupuoliyhteyteen tai joutunut muulla tavoin hyväksikäytetyksi elämänsä aikana. Yleensä väkivallantekijä on naisen perheenjäsen tai hänelle muuten tuttu henkilö. Hyi häpeä.

***

Suomen kaltaisessa väkivaltaisessa ja masokistisessa kulttuurissa häpeä on aina läsnä. Olin vastikään keskustelutilaisuudessa, jossa Paavo Westerberg epäili suurimman osan televisioviihteestä käsittelevän häpeää tavalla tai toisella. Tarjoaako hömppä sitten todellista mahdollisuutta jalostaa yksityinen häpeä yhteisvastuuksi, sitä epäilen.


© Rosa Meriläinen
Kuva: Maria Seppälä