|
Väkivallan kunnia ja häpeä
Väkivalta näyttää aika kunnialliselta silloin, kun kättä pidempi on riittävän
pitkä. Vaikka rautanauloilla tehostetun pesäpallomailan ja ohjuksen tuloksena
on yhtälailla väkivaltainen kuolema, toinen on jotenkin hienompaa. Sitä ei
kutsuta väkivallaksi.
Väkivalta naamioidaan usein eufemismien taakse. Sodassa omat eivät kuole, vaan
kaatuvat. Vieraan vallan joukot puolestaan "menettävät" sotilaita.
Väkivaltainen kuolema kun aina on rivoa ja kamalaa, se pitää verbaalisesti
naamioida.
Minua on syyllistetty siitä, etten ole ottanut töistä vapaata
maanpuolustuskurssia varten. Joskus tulee sellainen olo, että pasifistisesti
ajattelevat maanpuolustuskurssin käyneet haluavat muutkin samanmieliset
osaksi sitä kollektiivista häpeää, että eliittiin kuuluminen väistämättä
tarkoittaa tappamisen kunniakkuuden hiljaista hyväksymistä.
Kansanedustajana minulle olisi maanpuolustuskurssia takuulla hyödyllisempää
osallistua ajoittain taideterapiaan, jossa saisin primaalihuutaa kaiken
aggression itsestäni ulos.
***
Kun vanhemmat pahoinpitelevät lapsiaan, sitä kutsutaan ruumiilliseksi
kuritukseksi. Ikään kuin väkivalta muuttuisi toiseksi, jos väkivallan
käyttäjä kokee sen oikeutetuksi! Ikään kuin joku turpakäräjille lähtenyt
kokisi hakatessaan kanssakansalaista, että kylläpä minä teen tässä väärin.
Ihmisillä on tarve perustella itselleen moraalisesti väärätkin tekonsa.
Lastensuojelun keskusliiton mukaan vajaa kolmannes suomalaisista on sitä
mieltä, että väkivalta lastenkasvatuskeinona on hyväksyttävää, vaikka
tietävät sen olevan laitonta. Vajaa viidesosa lapsettomista ilmoittaa
aikovansa käyttää ruumiillista kuritusta kasvatusmenetelmänä. Miehet
suhtautuvat lasten pahoinpitelyyn kasvatuksen varjolla naisia hyväksyvämmin.
Uhritutkimukset osoittavat myös, että ruumiillista kuritusta todella
käytetään.
Siitä huolimatta karvani nousevat pystyyn, kun puhutaan perheväkivallasta.
Ikään kuin koko perhe yksissä tuumin vetäisi itseään kuonoon? Minusta olisi
reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tämä on meidän yhteinen
häpeämme, joka on vain kannettava.
Terminä parisuhdeväkivalta on toinen kielikukkanen, mutta se sentään pitää
sisällään sen faktan, että suurin osa perheessä tapahtuvasta väkivallasta on
miehen ja naisen välistä. Mutta miksi taas asiat halutaan esittää
sukupuolineutraaleina? Väkivallanteoista murskaava enemmistö on miehien
naisiin kohdistamaa väkivaltaa. Naisiin kohdistuva väkivalta onkin juuri
sellaista, jota naiset joutuvat kokemaan nimenomaan sukupuolensa vuoksi.
Ilmiö on yleismaailmallinen. YK:n mukaan vähintään yksi kolmesta naisesta
maailmassa on pahoinpidelty, pakotettu sukupuoliyhteyteen tai joutunut muulla
tavoin hyväksikäytetyksi elämänsä aikana. Yleensä väkivallantekijä on naisen
perheenjäsen tai hänelle muuten tuttu henkilö. Hyi häpeä.
***
Suomen kaltaisessa väkivaltaisessa ja masokistisessa kulttuurissa häpeä on
aina läsnä. Olin vastikään keskustelutilaisuudessa, jossa Paavo Westerberg
epäili suurimman osan televisioviihteestä käsittelevän häpeää tavalla tai
toisella. Tarjoaako hömppä sitten todellista mahdollisuutta jalostaa
yksityinen häpeä yhteisvastuuksi, sitä epäilen.
© Rosa Meriläinen
Kuva: Maria Seppälä
| |