Politiikka on vaikeaa

Politiikka on vaikeaa. Ensinnäkin pitäisi tietää mitä haluaa. Istuessani junassa romaani kädessä saatan vaikka ymmärtää haluavani, että ihmisillä pitäisi olla vapaus valita missä haluavat asua.

Seuraavaksi pitäisi keksiä, miten tätä vapautta voisi edistää. Tullaan poliittisen realismin maailmaa. Onko enemmän realismia se, että tiukan eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan takia kuolee ihmisiä maailman merille vai onko realismia se, että yhtäkkinen viisumivapaus Venäjän kanssa ajaisi rajamme kaaokseen. Vai onko realismia se, että kovin suuria muutoksia ei voi tehdä, kun ay-liike vaatii siirtymäaikoja jopa EU:n sisäiseen työvoiman liikkumiseen.

Vaikeaa on nimittäin senkin hoksaaminen, milloin on oikea aika tehdä jotakin. Tuskastuneena jonkun suuren maailman vääryyden pohtimiseen istun opettajaystäväni kanssa viinilasillisen äärellä ja mietimme mitä tehdä niille, jotka eivät opi, lintsaavat ja häiriköivät tunteja. Jos Tampereella on jo joitakin vuosia lisätty koulukuraattorien ja koulupsykologien määrää, olisiko linjakkainta jatkaa samaan suuntaan, kunnes kyseisten ammattihenkilöiden määrä vastaa jossakin keskushallinnon syövereissä laadittua ihannemitoitusta. Kuitenkin tiedän, etteivät koululaisten ongelmat poistu vain tällä. Pitäisikö sittenkin vaatia isompia muutoksia koko erityisluokka- ja erityisopettajajärjestelmään, vaikka monet opettajat ovat sitä mieltä, etteivät jaksa koululaitoksen ikuista muutosta, vaan haluaisivat joskus vain opettaa. Pitäisikö tänä vuonna vielä vaatia lisää koulupsykologeja ja sitten ensi vuonna syväluotaavaa keskustelua koulustrategiasta? Entä jos koulutuslautakunta onkin jo päättänyt jotain tämän ja ensi vuoden osalta.

Joskus tuntuu, että asian ottaa esille aina joko liian aikaisin tai liian myöhään. Ainakin virkamiesten ja Paavo Lipposen mielestä kaikki keskustelu on ennenaikaista, kunnes se on liian myöhäistä.

Lisäksi vaatimus voi olla väärän kokoinen. Esimerkiksi liian pieni asia on se, saako kaupungin keskustassa skeittailla. Toki pienistä asioista käydään valtuustossa pisin keskustelu, mutta aina löytyy ne irvileuat, jotka tuhahtelevat suhteellisuudentajun taas puuttuvan poliitikkokollegoilta. Jos päättää, että ei enää puhu käytännöllisistä pienistä asioista, puhuu liian suurista tai vaikeista asioista.

Liian pieni asia koskee joko pientä tai epämielenkiintoista joukkoa ihmisiä tai on taloudellisesti vähäpätöinen. Mikäli asia ei ole taloudellisesti vähäpätöinen, se on liian kallis. Liian kallis on esimerkiksi kotihoidontuen kuntalisä. Jos asia on oikein tärkeä, kalleus ei häiritse. Tärkeä asia on esimerkiksi kansainvälisen potkupalloliiton vaatimat kuppi-istuimet stadionille.

Liian vaikea asia on taas sellainen, jolle ei voi mitään. Sellainen on esimerkiksi ilmastonmuutos, josta ei oikein tajua mitä se tarkoittaa, miten siitä pääsee eroon ja kaikenkukkuraksi pitäisi vielä luopua jostakin. Minä luopuisin osasta päästöjä ihan mielelläni.